Wikipedia
Katso artikkeli Kiila Wikipediassa, vapaassa tietosanakirjassa.

Suomi muokkaa

 
Kiila
 
Kiiloja puunhalkaisussa

Substantiivi muokkaa

kiila (9)

  1. loivasti oheneva kappale, joka rakoon työnnettäessä aiheuttaa työntösuuntaan nähden kohtisuoran voiman raon reunoihin
    Kirveen terä pysyi tiukasti varressa, kun olin lyönyt kiilan varren silmään.
    Vähä vähältä kiiloja rakoon hakkaamalla kivi halkesi siististi kahtia.
  2. kolmiomuotoinen taistelumuodostelma, varsinkin sen kärki
  3. mikä tahansa kolmiomainen, kapea tai tunkeutuvat muoto tai kuvio
  4. (kuvaannollisesti) erimielisyys, etenkin kun niitä pyritään aiheuttamaan
    Apunen iski kiilaa suomalaiseen mediakeskusteluun.

Ääntäminen muokkaa

  • IPA: /ˈkiːlɑ/, [ˈk̟iːlɑ]
  • tavutus: kii‧la

Taivutus muokkaa

Taivutus
sijamuoto yksikkö monikko
kieliopilliset sijamuodot
nominatiivi kiila kiilat
genetiivi kiilan kiilojen
(kiilain)
partitiivi kiilaa kiiloja
akkusatiivi kiila;
kiilan
kiilat
sisäpaikallissijat
inessiivi kiilassa kiiloissa
elatiivi kiilasta kiiloista
illatiivi kiilaan kiiloihin
ulkopaikallissijat
adessiivi kiilalla kiiloilla
ablatiivi kiilalta kiiloilta
allatiivi kiilalle kiiloille
muut sijamuodot
essiivi kiilana kiiloina
translatiivi kiilaksi kiiloiksi
abessiivi kiilatta kiiloitta
instruktiivi kiiloin
komitatiivi kiiloine-
+ omistusliite
vartalot
vokaalivartalo kiila-
heikko vartalo -
vahva vartalo -
konsonantti-
vartalo
-

Etymologia muokkaa

vanha germaaninen laina[1]

Käännökset muokkaa

Liittyvät sanat muokkaa

Johdokset muokkaa
Yhdyssanat muokkaa

haarakiila, kiilahihna, kiilakivi, kiilakorko, kiilalause, kiilaliitos, peukalokiila, savolaiskiila, valokiila, verokiila

Aiheesta muualla muokkaa

  • kiila Kielitoimiston sanakirjassa

Viitteet muokkaa

  1. Hakulinen, Lauri: Suomen kielen rakenne ja kehitys, s. 360. Helsingin yliopiston suomen kielen laitos, 2000 (1978). ISBN 951-45-9221-2.