Suomi muokkaa

Substantiivi muokkaa

kulkuri (6)[1]

  1. ilman vakinaista asuinpaikkaa oleva ihminen, joka kulkee seudulta toiselle, kiertolainen
  2. pieni nahkainen ”rengas” vyön soljen puolella, johon vyön pää pujotetaan.

Ääntäminen muokkaa

  • IPA: /ˈkulkuri/
  • tavutus: kul‧ku‧ri

Taivutus muokkaa

Taivutus
sijamuoto yksikkö monikko
kieliopilliset sijamuodot
nominatiivi kulkuri kulkurit
genetiivi kulkurin kulkurien
kulkureiden
kulkureitten
partitiivi kulkuria kulkureita
kulkureja
akkusatiivi kulkuri;
kulkurin
kulkurit
sisäpaikallissijat
inessiivi kulkurissa kulkureissa
elatiivi kulkurista kulkureista
illatiivi kulkuriin kulkureihin
ulkopaikallissijat
adessiivi kulkurilla kulkureilla
ablatiivi kulkurilta kulkureilta
allatiivi kulkurille kulkureille
muut sijamuodot
essiivi kulkurina kulkureina
translatiivi kulkuriksi kulkureiksi
abessiivi kulkuritta kulkureitta
instruktiivi kulkurein
komitatiivi kulkureine-
+ omistusliite
vartalot
vokaalivartalo kulkuri-
heikko vartalo -
vahva vartalo -
konsonantti-
vartalo
-

Etymologia muokkaa

johdos sanasta kulkea (kulk- + -uri)

Käännökset muokkaa

Liittyvät sanat muokkaa

Synonyymit muokkaa
Yhdyssanat muokkaa

kulkurielämä, kulkuripoika

Aiheesta muualla muokkaa

  • kulkuri Kielitoimiston sanakirjassa

Viitteet muokkaa

  1. Kotimaisten kielten keskuksen Nykysuomen sanalista v. 1 (lataussivu): taivutustyyppi 6