Katso myös: Turku

Suomi muokkaa

Substantiivi muokkaa

turku (1-D)[1]

  1. (vanhentunut) tori, kauppapaikka
    Ja hän meni ulos liki kolmannella hetkellä, ja näki muita seisowan turulla joutilasna. (Biblia, 1838)

Ääntäminen muokkaa

  • IPA: /ˈt̪urku/
  • tavutus: tur‧ku

Taivutus muokkaa

Taivutus
sijamuoto yksikkö monikko
kieliopilliset sijamuodot
nominatiivi turku turut
genetiivi turun turkujen
partitiivi turkua turkuja
akkusatiivi turku;
turun
turut
sisäpaikallissijat
inessiivi turussa turuissa
elatiivi turusta turuista
illatiivi turkuun turkuihin
ulkopaikallissijat
adessiivi turulla turuilla
ablatiivi turulta turuilta
allatiivi turulle turuille
muut sijamuodot
essiivi turkuna turkuina
translatiivi turuksi turuiksi
abessiivi turutta turuitta
instruktiivi turuin
komitatiivi turkuine-
+ omistusliite
vartalot
vokaalivartalo -
heikko vartalo turu-
vahva vartalo turku-
konsonantti-
vartalo
-

Huomautukset muokkaa

  • esiintyy nykykielessä ainoastaan sanonnoissa: turuilla ja toreilla, maailman turuilla, turhuuden turuilla

Etymologia muokkaa

slaavilainen laina[2], muinaisvenäjän търгъ (tŭrgŭ) (> nykyvenäjän торг, "torg", ruotsin torg > suomen tori)

Aiheesta muualla muokkaa

  • turku Kielitoimiston sanakirjassa
  • Kysymyksiä ja vastauksia sanojen alkuperästä: Tori ja Turku. Kotimaisten kielten keskus

Latvia muokkaa

Substantiivi muokkaa

turku

  1. (taivutusmuoto) monikon genetiivimuoto sanasta turks
    turku valoda – turkin kieli, turkki
  2. (taivutusmuoto) yksikön akkusatiivimuoto sanasta turks
  3. (taivutusmuoto) yksikön instrumentaalimuoto sanasta turks

Viitteet muokkaa

  1. Kotimaisten kielten keskuksen Nykysuomen sanalista v. 1 (lataussivu): taivutustyyppi 1-D
  2. Hakulinen, Lauri: Suomen kielen rakenne ja kehitys, s. 366. Helsingin yliopiston suomen kielen laitos, 2000 (1978). ISBN 951-45-9221-2.