seikka
Suomi muokkaa
Substantiivi muokkaa
- vaikuttava tekijä, asianhaara, vivahde, yksityiskohta
Ääntäminen muokkaa
- IPA: /ˈseikːɑ/
- tavutus: seik‧ka
Taivutus muokkaa
Taivutus | ||
---|---|---|
sijamuoto | yksikkö | monikko |
kieliopilliset sijamuodot | ||
nominatiivi | seikka | seikat |
genetiivi | seikan | seikkojen (seikkain) |
partitiivi | seikkaa | seikkoja |
akkusatiivi | seikka; seikan |
seikat |
sisäpaikallissijat | ||
inessiivi | seikassa | seikoissa |
elatiivi | seikasta | seikoista |
illatiivi | seikkaan | seikkoihin |
ulkopaikallissijat | ||
adessiivi | seikalla | seikoilla |
ablatiivi | seikalta | seikoilta |
allatiivi | seikalle | seikoille |
muut sijamuodot | ||
essiivi | seikkana | seikkoina |
translatiivi | seikaksi | seikoiksi |
abessiivi | seikatta | seikoitta |
instruktiivi | – | seikoin |
komitatiivi | – | seikkoine- + omistusliite |
vartalot | ||
vokaalivartalo | - | |
heikko vartalo | seika- | |
vahva vartalo | seikka- | |
konsonantti- vartalo |
- |
Etymologia muokkaa
Sanan alkuperä on epäselvä. Vastaavanlaisia sanoja sukukielissä ovat mm. karjalan šeikka ’työ, touhu, keino, asia’, lyydin šeikata ’hommata, toimittaa’. Sanalla saattaa olla yhteys esimerkiksi ruotsin sanaan sak, saksan sanaan Sache, mutta äänteellisesti sopivaa lainasuhdetta ei ole kyetty esittämään. Sanan ensiesiintymä kirjakielessä on Oulun Viikko-Sanomissa 1829. Suomen kieleen sana on levinnyt kalevalaisesta kansanrunoudesta,[1] minkä perusteella sanaa on pidetty karjalaisperäisenä.[2]
Käännökset muokkaa
Liittyvät sanat muokkaa
Johdokset muokkaa
- verbit: seikkailla
Yhdyssanat muokkaa
erityisseikka, muotoseikka, pikkuseikka, sivuseikka, tosiseikka, tyyliseikka
Aiheesta muualla muokkaa
- seikka Kielitoimiston sanakirjassa
Viitteet muokkaa
- ↑ Kaisa Häkkinen: Nykysuomen etymologinen sanakirja. Helsinki: WSOY, 2004.
- ↑ Suomen sanojen alkuperä. Etymologinen sanakirja R–Ö. Helsinki: Kotimaisten kielten tutkimuskeskus ja Suomalaisen Kirjallisuuden Seura, 2000. ISBN 951-717-712-7, ISSN 0355-1768.