Suomi

Substantiivi

naama (9)

  1. (arkikieltä) kasvot, ihmisen pään etuosa
  2. (biologia) eläimen pään etuosa
  3. (murteellinen) sarven nahka

Ääntäminen

  • IPA: /ˈnɑːmɑ/
  • tavutus: naa‧ma

Taivutus

Taivutus
sijamuoto yksikkö monikko
kieliopilliset sijamuodot
nominatiivi naama naamat
genetiivi naaman naamojen
(naamain)
partitiivi naamaa naamoja
akkusatiivi naama;
naaman
naamat
sisäpaikallissijat
inessiivi naamassa naamoissa
elatiivi naamasta naamoista
illatiivi naamaan naamoihin
ulkopaikallissijat
adessiivi naamalla naamoilla
ablatiivi naamalta naamoilta
allatiivi naamalle naamoille
muut sijamuodot
essiivi naamana naamoina
translatiivi naamaksi naamoiksi
abessiivi naamatta naamoitta
instruktiivi naamoin
komitatiivi naamoine-
+ omistusliite
vartalot
vokaalivartalo naama-
heikko vartalo -
vahva vartalo -
konsonantti-
vartalo
-

Etymologia

[3] sarven nahka: saamelainen laina, etymologisesti samaa alkuperää kuin suomen naama[1]

Käännökset

Liittyvät sanat

Yhdyssanat

hapannaama, kalpeanaama, karvanaama, kovanaama, kurttunaama, kuunaama, naamahermo, naamalihas, naamataulu, naamavärkki, pallinaama, pisamanaama, pitsanaama, pokerinaama, valkonaama

Idiomit

  • Naama, kuin petolinnun perse. = Olla ruma
  • Naama, kuin petolinnun perse vastatuulessa. = Olla ruma
  • Naama, kuin petolinnun perse pahimpaan ripuliaikaan. = Olla ruma
  • Eihän tuolla naamalla voi muuta tehdä, kuin kusta muuntajaan. = Olla niin ruma että ei voi muuta kuin tehdä itsemurhan.

Aiheesta muualla

  • naama Kielitoimiston sanakirjassa

Viitteet

  1. Hakulinen, Lauri: Suomen kielen rakenne ja kehitys, s. 380. Helsingin yliopiston suomen kielen laitos, 2000 (1978). ISBN 951-45-9221-2.