perusmuoto

Suomi

Substantiivi

perusmuoto (1-F)

1. (kielitiede) kunkin sanan muoto, joka on perustana sanan kieliopilliselle taivutukselle; niin sanottu sanakirjamuoto
2. (oikeustiede) rikoksen tekomuoto, jossa raskauttavia tai lieventäviä asianhaaroja ei huomioon otettavassa määrin ole tai niitä on kumpiakin siinä määrin yhtä paljon, että ne kumoavat toisensa

Ääntäminen

• IPA: /ˈperusˌmuo̯t̪o/
• tavutus: pe‧rus‧muo‧to

Etymologia

• yhdyssana sanoista perus- ja muoto

Liittyvät sanat

• kantamuoto

Aiheesta muualla

• perusmuoto Kielitoimiston sanakirjassa
• perusmuoto Tieteen termipankissa