SuomiMuokkaa

SubstantiiviMuokkaa

tavu (1)

  1. (fonologia) sanan osa, yhden tai useamman äänteen muodostama kielen rytmiyksikkö
    Sanassa ”kolme” on kaksi tavua: ”kol” ja ”me”.
  2. (tietotekniikka) tavallisesti kahdeksasta bitistä koostuva tietoalkio ja datan tallennuskapasiteetin mittayksikkö
    Tavu eli oktetti on kahdeksan bitin muodostama kokonaisuus.

ÄäntäminenMuokkaa

  • IPA: /ˈtɑ.ʋu/
  • tavutus: ta‧vu

TaivutusMuokkaa

Taivutus
sijamuoto yksikkö monikko
kieliopilliset sijamuodot
nominatiivi tavu tavut
genetiivi tavun tavujen
partitiivi tavua tavuja
akkusatiivi tavu;
tavun
tavut
sisäpaikallissijat
inessiivi tavussa tavuissa
elatiivi tavusta tavuista
illatiivi tavuun tavuihin
ulkopaikallissijat
adessiivi tavulla tavuilla
ablatiivi tavulta tavuilta
allatiivi tavulle tavuille
muut sijamuodot
essiivi tavuna tavuina
translatiivi tavuksi tavuiksi
abessiivi tavutta tavuitta
instruktiivi tavuin
komitatiivi tavuine-
+ omistusliite

EtymologiaMuokkaa

Juontuu verbin tavata tavoin ruotsin verbistä stava. Mahdollisesti Elias Lönnrotin luoma uudissana.[1] Sanasta käytettiin 1800-luvulla yleisesti muotoa tavuu ja nykyinen tavu-muoto esiintyy ainakin Lönnrotin vuoden 1835 Kalevalassa.[2]

KäännöksetMuokkaa

Liittyvät sanatMuokkaa

JohdoksetMuokkaa
YhdyssanatMuokkaa

avotavu, lopputavu, nousutavu, tavuheitto, tavujako, tavukirjoitus, tavunraja, tavuraja, tavuviiva, umpitavu

Aiheesta muuallaMuokkaa

  • tavu Kielitoimiston sanakirjassa
  • tavu Tieteen termipankissa

ViitteetMuokkaa

  1. Häkkinen, Kaisa: Suomi on kuuden kerroksen kieli. Tiede, 2018. Artikkelin verkkoversio (doc).
  2. Kolehmainen, Taru: Tavun rajat. Kielikello, 2003, nro 1. Artikkelin verkkoversio.