runka

Norja (bokmål)

Verbi

runka

1. (taivutusmuoto) imperfekti verbistä runke
2. (taivutusmuoto) partisiipin perfekti verbistä runke

Norja (nynorsk)

Verbi

runka

1. (puhekieltä) masturboida
2. (merenkulku) keinuttaa, heiluttaa, ravistaa
3. kävellä laahustaen

Verbi

runka

1. (taivutusmuoto) imperfekti verbistä runka
2. (taivutusmuoto) partisiipin perfekti verbistä runka
3. (taivutusmuoto) imperatiivi verbistä runka

Puola

Substantiivi

runka f.

1. (historia, sodankäynti) 1200-luvulla käytetty pistoase

Ruotsi

Substantiivi

runka yl. (1) (yks. määr. runkan [luo], mon. epämäär. runkor [luo], mon. määr. runkorna [luo])

1. (historia) 1200-luvulla käytetty sota-ase, jossa oli keihäsmäisen varren päässä varsinaisen pistoterän sivuilla raatelevia poikittaisia teriä

Verbi

runka (sanalta puuttuu taivutus, katso ohjeet täältä)

1. (vanhahtava) ravistaa, huojuttaa
2. (alatyyliä) runkata

Taivutus

Taivutus – runka
Persoonamuodot
muoto	aktiivi	passiivi
preesens	runkar[luo]	runkas
imperfekti	runkade	runkades
supiini	runkat	runkats
imperatiivi	runka	–

Nominaalimuodot

• aktiivin infinitiivi: runka
• passiivin infinitiivi: runkas
• aktiivin part. prees: runkande [luo]
• passiivin part. prees: runkandes
• part. perf.: yl. runkad, n. runkat, määr./mon. runkade

Aiheesta muualla

• runka Svenska Akademiens ordbokissa SAOBissa (ruotsiksi)