imperatiivi

Suomi

Substantiivi

imperatiivi (5)

1. (kielitiede) tapaluokka, joka ilmaisee toiminnan käsketyksi, kehotetuksi tai toivotuksi. Sen tunnus suomessa vaihtelee persoonittain: Yksikön toinen on kirjoitusasultaan tunnukseton, mutta ääntöasussa esiintyy jäännöslopuke /ˣ/, monikon ensimmäisessä ja toisessa tunnus on -kaa tai -kää vokaalisoinnun mukaisesti, yksikön ja monikon kolmannessa tunnus taas on -ko tai -kö vokaalisoinnun mukaan.

   Unkarin kielessä on yksikön ensimmäisen persoonan imperatiivimuoto, mutta suomessa sellaista ei ole.

   ”Kudo” on kutoa-verbin imperatiivin yksikön toisen persoonan preesens.

   Monet ujostelevat käyttää suomen kielen aktiivin monikon ensimmäisen persoonan imperatiivimuotoa lähtekäämme ja korvaavat sen passiivimuodolla lähdetään.

   Moduksen perfekti on yleinen runoteksteissä.

2. (filosofia) kategorinen imperatiivi

Käännökset

1. tapaluokka, joka ilmaisee toiminnan käsketyksi, kehotetuksi tai toivotuksi

englanti: imperative, imperative mood espanja: modo imperativo portugali: imperativo m. ranska: impératif ruotsi: imperativ saksa: Imperativ m.

tanska: imperativ tšekki: rozkazovací způsob turkki: emir kipi venäjä: повелительное наклонение viro: käskiv kõneviis, imperatiiv

Liittyvät sanat

• indikatiivi, optatiivi, potentiaali, konditionaali, eventiivi
• imperatiivinen

Synonyymit

• käskytapa

Yhdysssanat

• imperatiivimuoto

Aiheesta muualla

• imperatiivi Kielitoimiston sanakirjassa
• imperatiivi Tieteen termipankissa