ihra
Suomi
muokkaaSubstantiivi
muokkaaÄäntäminen
muokkaa- IPA: /ˈihrɑ/
- tavutus: ih‧ra
Taivutus
muokkaaTaivutus | ||
---|---|---|
sijamuoto | yksikkö | monikko |
kieliopilliset sijamuodot | ||
nominatiivi | ihra | ihrat |
genetiivi | ihran | ihrojen (ihrain) |
partitiivi | ihraa | ihroja |
akkusatiivi | ihra; ihran |
ihrat |
sisäpaikallissijat | ||
inessiivi | ihrassa | ihroissa |
elatiivi | ihrasta | ihroista |
illatiivi | ihraan | ihroihin |
ulkopaikallissijat | ||
adessiivi | ihralla | ihroilla |
ablatiivi | ihralta | ihroilta |
allatiivi | ihralle | ihroille |
muut sijamuodot | ||
essiivi | ihrana | ihroina |
translatiivi | ihraksi | ihroiksi |
abessiivi | ihratta | ihroitta |
instruktiivi | – | ihroin |
komitatiivi | – | ihroine- + omistusliite |
vartalot | ||
vokaalivartalo | ihra- | |
heikko vartalo | - | |
vahva vartalo | - | |
konsonantti- vartalo |
- |
Etymologia
muokkaaSanalle löytyy vastineita itäisistä lähisukukielistä ja se on vanha germaaninen laina.[2] Ensimmäinen suomenkielinen kirjallinen maininta sanasta on vuodelta 1637 Ericus Schroderuksen tulkkisanakirjassa Lexicon Latino-Scondicum.[3]
Käännökset
muokkaaLiittyvät sanat
muokkaaYhdyssanat
muokkaaAiheesta muualla
muokkaa- ihra Kielitoimiston sanakirjassa
Viitteet
muokkaa- ↑ Kotimaisten kielten keskuksen Nykysuomen sanalista v. 1 (lataussivu): taivutustyyppi 9
- ↑ Häkkinen, Kaisa: Nykysuomen etymologinen sanakirja, s. 249. Helsinki: WSOY, 2004. ISBN 951-0-27108-X.
- ↑ Jussila, Raimo: Vanhat sanat: vanhan kirjasuomen ensiesiintymiä, s. 66. Helsinki: Suomalaisen Kirjallisuuden Seura: Kotimaisten kielten tutkimuskeskus, 1998. ISBN 951-746-008-2.