Suomi muokkaa

Substantiivi muokkaa

luuta (10-F)

  1. yl. varrellinen varvuista kimpuksi koottu lakaisuväline
    Varvuista tehtyä luutaa käytetään monesti ilman erillistä vartta.

Ääntäminen muokkaa

  • IPA: /ˈluut̪ɑ/
  • tavutus: luu‧ta

Taivutus muokkaa

Taivutus
sijamuoto yksikkö monikko
kieliopilliset sijamuodot
nominatiivi luuta luudat
genetiivi luudan luutien
(luutain)
partitiivi luutaa luutia
akkusatiivi luuta;
luudan
luudat
sisäpaikallissijat
inessiivi luudassa luudissa
elatiivi luudasta luudista
illatiivi luutaan luutiin
ulkopaikallissijat
adessiivi luudalla luudilla
ablatiivi luudalta luudilta
allatiivi luudalle luudille
muut sijamuodot
essiivi luutana luutina
translatiivi luudaksi luudiksi
abessiivi luudatta luuditta
instruktiivi luudin
komitatiivi luutine-
+ omistusliite
vartalot
vokaalivartalo -
heikko vartalo luuda-
vahva vartalo luuta-
konsonantti-
vartalo
-

Etymologia muokkaa

balttilainen laina[1]

Käännökset muokkaa

Liittyvät sanat muokkaa

Yhdyssanat muokkaa

harjasluut, havuluuta, luudanvarsi, luutamummo, luutapallo, uuniluuta, varpuluuta, varsiluuta

Aiheesta muualla muokkaa

  • luuta Kielitoimiston sanakirjassa

Substantiivi muokkaa

luuta

  1. (taivutusmuoto) yksikön partitiivi sanasta luu

Viitteet muokkaa

  1. Lari Kotilainen: Kielen elämä. Suomen kieli eilisestä huomiseen, s. 36. Helsinki: Siltala, 2016. ISBN 978-952-234-367-3.