SuomiMuokkaa

SubstantiiviMuokkaa

seikka (9-A)

  1. vaikuttava tekijä, asianhaara, vivahde, yksityiskohta

ÄäntäminenMuokkaa

  • IPA: /ˈseikːɑ/
  • tavutus: seik‧ka

TaivutusMuokkaa

Taivutus
sijamuoto yksikkö monikko
kieliopilliset sijamuodot
nominatiivi seikka seikat
genetiivi seikan seikkojen
(seikkain)
partitiivi seikkaa seikkoja
akkusatiivi seikka;
seikan
seikat
sisäpaikallissijat
inessiivi seikassa seikoissa
elatiivi seikasta seikoista
illatiivi seikkaan seikkoihin
ulkopaikallissijat
adessiivi seikalla seikoilla
ablatiivi seikalta seikoilta
allatiivi seikalle seikoille
muut sijamuodot
essiivi seikkana seikkoina
translatiivi seikaksi seikoiksi
abessiivi seikatta seikoitta
instruktiivi seikoin
komitatiivi seikkoine-
+ omistusliite
vartalot
vokaalivartalo -
heikko vartalo seika-
vahva vartalo seikka-
konsonantti-
vartalo
-

EtymologiaMuokkaa

Sanan alkuperä on epäselvä. Vastaavanlaisia sanoja sukukielissä ovat mm. karjalan šeikka ’työ, touhu, keino, asia’, lyydin šeikata ’hommata, toimittaa’. Sanalla saattaa olla yhteys esimerkiksi ruotsin sanaan sak, saksan sanaan Sache. Sanan ensiesiintymä kirjakielessä on Oulun Viikko-Sanomissa 1829.[1]

KäännöksetMuokkaa

Liittyvät sanatMuokkaa

JohdoksetMuokkaa
YhdyssanatMuokkaa

erityisseikka, muotoseikka, pikkuseikka, sivuseikka, tosiseikka, tyyliseikka

Aiheesta muuallaMuokkaa

  • seikka Kielitoimiston sanakirjassa

ViitteetMuokkaa

  1. Kaisa Häkkinen: Nykysuomen etymologinen sanakirja. Helsinki: WSOY, 2004.