jano
 |
Suomi muokkaa
Substantiivi muokkaa
jano (1)
- yleensä nestevajauksen aiheuttama tarve juoda; se, että janottaa
- Minun on jano, toisitko lasin vettä?
- (kuvaannollisesti) voimakas halu, kaipaus, himo
- Elämän jano ei sammu.
- vallanjano, kostonjano
Ääntäminen muokkaa
- IPA: /ˈjɑno/
- tavutus: ja‧no
Taivutus muokkaa
| Taivutus | ||
|---|---|---|
| sijamuoto | yksikkö | monikko |
| kieliopilliset sijamuodot | ||
| nominatiivi | jano | janot |
| genetiivi | janon | janojen |
| partitiivi | janoa | janoja |
| akkusatiivi | jano; janon |
janot |
| sisäpaikallissijat | ||
| inessiivi | janossa | janoissa |
| elatiivi | janosta | janoista |
| illatiivi | janoon | janoihin |
| ulkopaikallissijat | ||
| adessiivi | janolla | janoilla |
| ablatiivi | janolta | janoilta |
| allatiivi | janolle | janoille |
| muut sijamuodot | ||
| essiivi | janona | janoina |
| translatiivi | janoksi | janoiksi |
| abessiivi | janotta | janoitta |
| instruktiivi | – | janoin |
| komitatiivi | – | janoine- + omistusliite |
| vartalot | ||
| vokaalivartalo | jano- | |
| heikko vartalo | - | |
| vahva vartalo | - | |
| konsonantti- vartalo |
- | |
Etymologia muokkaa
Sanalla on vastineita suomen lähisukukielissä esimerkiksi karjalan jano, vatjan jano ja viron janu, mutta sanan alkuperää ei tunneta[1] Suomen kirjakielessä sana esiintyi jo 1540-luvulla tehdyssä Upsalan evankeliumikirjan käsikirjoituskatkelmassa ja 1544 julkaistussa Mikael Agricolan Rucouskiriassa.[2]
Käännökset muokkaa
1. nestevajauksen aiheuttama tarve juoda
Liittyvät sanat muokkaa
Johdokset muokkaa
Yhdyssanat muokkaa
elämänjano, janojuoma, janontunne, tiedonjano, vallanjano
Aiheesta muualla muokkaa
- jano Kielitoimiston sanakirjassa
Viitteet muokkaa
- ↑ Häkkinen, Kaisa: Nykysuomen etymologinen sanakirja, s. 275. Helsinki: WSOY, 2004. ISBN 951-0-27108-X.
- ↑ Jussila, Raimo: Vanhat sanat: vanhan kirjasuomen ensiesiintymiä, s. 72. Helsinki: Suomalaisen Kirjallisuuden Seura: Kotimaisten kielten tutkimuskeskus, 1998. ISBN 951-746-008-2.