kiila
Suomi
muokkaa
Substantiivi
muokkaakiila (9)
- loivasti oheneva kappale, joka rakoon työnnettäessä aiheuttaa työntösuuntaan nähden kohtisuoran voiman raon reunoihin
- Kirveen terä pysyi tiukasti varressa, kun olin lyönyt kiilan varren silmään.
- Vähä vähältä kiiloja rakoon hakkaamalla kivi halkesi siististi kahtia.
- kolmiomuotoinen taistelumuodostelma, varsinkin sen kärki
- mikä tahansa kolmiomainen, kapea tai tunkeutuvat muoto tai kuvio
- (kuvaannollisesti) erimielisyys, etenkin kun niitä pyritään aiheuttamaan
- Apunen iski kiilaa suomalaiseen mediakeskusteluun.
Ääntäminen
muokkaa- IPA: /ˈkiːlɑ/, [ˈk̟iːlɑ]
- tavutus: kii‧la
Taivutus
muokkaa| Taivutus | ||
|---|---|---|
| sijamuoto | yksikkö | monikko |
| kieliopilliset sijamuodot | ||
| nominatiivi | kiila | kiilat |
| genetiivi | kiilan | kiilojen (kiilain) |
| partitiivi | kiilaa | kiiloja |
| akkusatiivi | kiila; kiilan |
kiilat |
| sisäpaikallissijat | ||
| inessiivi | kiilassa | kiiloissa |
| elatiivi | kiilasta | kiiloista |
| illatiivi | kiilaan | kiiloihin |
| ulkopaikallissijat | ||
| adessiivi | kiilalla | kiiloilla |
| ablatiivi | kiilalta | kiiloilta |
| allatiivi | kiilalle | kiiloille |
| muut sijamuodot | ||
| essiivi | kiilana | kiiloina |
| translatiivi | kiilaksi | kiiloiksi |
| abessiivi | kiilatta | kiiloitta |
| instruktiivi | – | kiiloin |
| komitatiivi | – | kiiloine- + omistusliite |
| vartalot | ||
| vokaalivartalo | kiila- | |
| heikko vartalo | - | |
| vahva vartalo | - | |
| konsonantti- vartalo |
- | |
Etymologia
muokkaavanha germaaninen laina[1]
Käännökset
muokkaa1. loivasti oheneva kappale, joka reunoihin
Liittyvät sanat
muokkaaJohdokset
muokkaa- adjektiivit: kiilamainen
- verbit: kiilata
Yhdyssanat
muokkaahaarakiila, kiilahihna, kiilakivi, kiilakorko, kiilalause, kiilaliitos, peukalokiila, savolaiskiila, valokiila, verokiila
Aiheesta muualla
muokkaaViitteet
muokkaa- ↑ Hakulinen, Lauri: Suomen kielen rakenne ja kehitys, s. 360. Helsingin yliopiston suomen kielen laitos, 2000 (1978). ISBN 951-45-9221-2.