Katso myös: Ruuhka

Suomi muokkaa

Substantiivi muokkaa

ruuhka (10)[1]

  1. tilanne, jossa normaali toiminta hidastuu tai estyy sen takia, että tilaa tai aikaa on käytettävissä tarvittavaa vähemmän, erityisesti liikenneruuhka
  2. edelliseen joutuneista toimijoista tai kohteista muodostuva joukko

Ääntäminen muokkaa

  • IPA: /ˈruːhkɑ/
Tavutus muokkaa
  • tavutus: ruuh‧ka

Taivutus muokkaa

Taivutus
sijamuoto yksikkö monikko
kieliopilliset sijamuodot
nominatiivi ruuhka ruuhkat
genetiivi ruuhkan ruuhkien
(ruuhkain)
partitiivi ruuhkaa ruuhkia
akkusatiivi ruuhka;
ruuhkan
ruuhkat
sisäpaikallissijat
inessiivi ruuhkassa ruuhkissa
elatiivi ruuhkasta ruuhkista
illatiivi ruuhkaan ruuhkiin
ulkopaikallissijat
adessiivi ruuhkalla ruuhkilla
ablatiivi ruuhkalta ruuhkilta
allatiivi ruuhkalle ruuhkille
muut sijamuodot
essiivi ruuhkana ruuhkina
translatiivi ruuhkaksi ruuhkiksi
abessiivi ruuhkatta ruuhkitta
instruktiivi ruuhkin
komitatiivi ruuhkine-
+ omistusliite
vartalot
vokaalivartalo ruuhka-
heikko vartalo -
vahva vartalo -
konsonantti-
vartalo
-

Etymologia muokkaa

Sanan alkuperä on epävarma. Sitä on pidetty deskriptiivisenä (vrt. ruhka ’roska’, ryhkä ’jääsuma’, ryhkämä ’kasa, rykelmä’), mutta myös germaanisena, ruko-sanan kanssa samaa alkuperää olevana sanana (vrt. muinaisnorjan hrúga).[2]

Käännökset muokkaa

Liittyvät sanat muokkaa

Johdokset muokkaa
Yhdyssanat muokkaa

aamuruuhka, iltapäiväruuhka, jouluruuhka, liikenneruuhka, ruuhka-aika, ruuhka-alue, ruuhkabussi, ruuhkahuippu, ruuhkaliikenne, ruuhkatunti, ruuhkavuoro, työruuhka, viikonloppuruuhka

Aiheesta muualla muokkaa

  • ruuhka Kielitoimiston sanakirjassa
  • ruuhka Tieteen termipankissa

Viitteet muokkaa

  1. Kotimaisten kielten keskuksen Nykysuomen sanalista v. 1 (lataussivu): taivutustyyppi 10
  2. Suomen sanojen alkuperä. Etymologinen sanakirja R–Ö. Helsinki: Kotimaisten kielten tutkimuskeskus ja Suomalaisen Kirjallisuuden Seura, 2000. ISBN 951-717-712-7, ISSN 0355-1768.