SuomiMuokkaa

SubstantiiviMuokkaa

vilkku (1-A)

  1. vilkkuva valonlähde, joka on vuoroin toiminnassa, vuoroin ei. Erityisesti suuntavilkku.
    Suomalaiset eivät käytä vilkkua kääntyessään – ”mitäs se muille kuuluu, minne minä menen”.

ÄäntäminenMuokkaa

  • IPA: [ˈʋilkːu]
TavutusMuokkaa
  • tavutus: vilk‧ku

TaivutusMuokkaa

Taivutus
sijamuoto yksikkö monikko
kieliopilliset sijamuodot
nominatiivi vilkku vilkut
genetiivi vilkun vilkkujen
partitiivi vilkkua vilkkuja
akkusatiivi vilkku;
vilkun
vilkut
sisäpaikallissijat
inessiivi vilkussa vilkuissa
elatiivi vilkusta vilkuista
illatiivi vilkkuun vilkkuihin
ulkopaikallissijat
adessiivi vilkulla vilkuilla
ablatiivi vilkulta vilkuilta
allatiivi vilkulle vilkuille
muut sijamuodot
essiivi vilkkuna vilkkuina
translatiivi vilkuksi vilkuiksi
abessiivi vilkutta vilkuitta
instruktiivi vilkuin
komitatiivi vilkkuine-
+ omistusliite

KäännöksetMuokkaa

Liittyvät sanatMuokkaa

JohdoksetMuokkaa
YhdyssanatMuokkaa

suuntavilkku, varoitusvilkku, vilkkuvalo, vilkkuvihreä

Aiheesta muuallaMuokkaa

  • vilkku Kielitoimiston sanakirjassa