vilkku
Suomi
muokkaaSubstantiivi
muokkaa- vilkkuva valonlähde, joka on vuoroin toiminnassa, vuoroin ei. Erityisesti suuntavilkku.
- Suomalaiset eivät käytä vilkkua kääntyessään – ”mitäs se muille kuuluu, minne minä menen”.
Ääntäminen
muokkaa- IPA: [ˈʋilkːu]
Tavutus
muokkaa- tavutus: vilk‧ku
Taivutus
muokkaaTaivutus | ||
---|---|---|
sijamuoto | yksikkö | monikko |
kieliopilliset sijamuodot | ||
nominatiivi | vilkku | vilkut |
genetiivi | vilkun | vilkkujen |
partitiivi | vilkkua | vilkkuja |
akkusatiivi | vilkku; vilkun |
vilkut |
sisäpaikallissijat | ||
inessiivi | vilkussa | vilkuissa |
elatiivi | vilkusta | vilkuista |
illatiivi | vilkkuun | vilkkuihin |
ulkopaikallissijat | ||
adessiivi | vilkulla | vilkuilla |
ablatiivi | vilkulta | vilkuilta |
allatiivi | vilkulle | vilkuille |
muut sijamuodot | ||
essiivi | vilkkuna | vilkkuina |
translatiivi | vilkuksi | vilkuiksi |
abessiivi | vilkutta | vilkuitta |
instruktiivi | – | vilkuin |
komitatiivi | – | vilkkuine- + omistusliite |
vartalot | ||
vokaalivartalo | - | |
heikko vartalo | vilku- | |
vahva vartalo | vilkku- | |
konsonantti- vartalo |
- |
Käännökset
muokkaa1. suuntavilkku
Ks. suuntavilkku |
Liittyvät sanat
muokkaaJohdokset
muokkaa- verbit: vilkuttaa
Yhdyssanat
muokkaasuuntavilkku, varoitusvilkku, vilkkuvalo, vilkkuvihreä
Aiheesta muualla
muokkaa- vilkku Kielitoimiston sanakirjassa