Suomi muokkaa

 
Keula

Substantiivi muokkaa

keula (9)

  1. aluksen suippeneva etummainen osa
    Alus kyntää merta keula vaahdoten.
  2. auton nokka
    Tämän kärryn keulilla on yli 500 hevosta.
  3. (slangia) kokaiini

Ääntäminen muokkaa

  • IPA: /ˈkeu̯lɑ/, [ˈke̞ulɑ]
  • tavutus: keu‧la

Taivutus muokkaa

Taivutus
sijamuoto yksikkö monikko
kieliopilliset sijamuodot
nominatiivi keula keulat
genetiivi keulan keulojen
(keulain)
partitiivi keulaa keuloja
akkusatiivi keula;
keulan
keulat
sisäpaikallissijat
inessiivi keulassa keuloissa
elatiivi keulasta keuloista
illatiivi keulaan keuloihin
ulkopaikallissijat
adessiivi keulalla keuloilla
ablatiivi keulalta keuloilta
allatiivi keulalle keuloille
muut sijamuodot
essiivi keulana keuloina
translatiivi keulaksi keuloiksi
abessiivi keulatta keuloitta
instruktiivi keuloin
komitatiivi keuloine-
+ omistusliite
vartalot
vokaalivartalo keula-
heikko vartalo -
vahva vartalo -
konsonantti-
vartalo
-

Etymologia muokkaa

vanha germaaninen laina[1]

Käännökset muokkaa

Liittyvät sanat muokkaa

etuosa, etupää, keulia, kokka, nokka

Synonyymit muokkaa
Johdokset muokkaa
Yhdyssanat muokkaa

keulabulbi, keulahahmo, keulaharus, keulahytti, keulakansi, keulakoroke, keulakuva, keulaköysi, keulamasto, keulamies, keulamoottori, keulapakka, keulaportti, keulapotkuri, keulapurje, keularitilä, keularuuma, keulavannas, keulavisiiri

Anagrammit muokkaa

aluke, leuka, lukea

Aiheesta muualla muokkaa

  • keula Kielitoimiston sanakirjassa

Viitteet muokkaa

  1. Hakulinen, Lauri: Suomen kielen rakenne ja kehitys, s. 359. Helsingin yliopiston suomen kielen laitos, 2000 (1978). ISBN 951-45-9221-2.