Suomi muokkaa

Pronomini muokkaa

kulle

  1. (interrogatiivinen, taivutusmuoto, vanhahtava) yksikön allatiivimuoto sanasta kuka
  2. (indefiniittinen, taivutusmuoto, vanhahtava) yksikön allatiivimuoto sanasta kuka

Substantiivi muokkaa

kulle (48-I)

  1. erääntyyppinen kalanpyydys, raskas, poveton, virtaavassa vedessä käytettävä nuotta
    Kulteella pyydettiin lohta ja siikaa.

Ääntäminen muokkaa

  • IPA: /ˈkulːeˣ/
  • tavutus: kul‧le

Taivutus muokkaa

Taivutus
sijamuoto yksikkö monikko
kieliopilliset sijamuodot
nominatiivi kulle kulteet
genetiivi kulteen kulteiden
kulteitten
partitiivi kulletta kulteita
akkusatiivi kulle;
kulteen
kulteet
sisäpaikallissijat
inessiivi kulteessa kulteissa
elatiivi kulteesta kulteista
illatiivi kulteeseen kulteisiin
kulteihin
ulkopaikallissijat
adessiivi kulteella kulteilla
ablatiivi kulteelta kulteilta
allatiivi kulteelle kulteille
muut sijamuodot
essiivi kulteena kulteina
translatiivi kulteeksi kulteiksi
abessiivi kulteetta kulteitta
instruktiivi kultein
komitatiivi kulteine-
+ omistusliite
vartalot
vokaalivartalo kultee-
heikko vartalo -
vahva vartalo -
konsonantti-
vartalo
kullet-

Etymologia muokkaa

Käännökset muokkaa

Liittyvät sanat muokkaa

Yhdyssanat muokkaa

Viitteet muokkaa

  1. Hakulinen, Lauri: Suomen kielen rakenne ja kehitys, s. 270. Helsingin yliopiston suomen kielen laitos, 2000 (1978). ISBN 951-45-9221-2.

Ruotsi muokkaa

Substantiivi muokkaa

kulle yl. (2) (yks. määr. kullen[luo], mon. epämäär. kullar[luo], mon. määr. kullarna[luo])

  1. hatun kupu
  2. kumpu
  3. kukkula
  4. pyöreälakinen mäki
  5. kunnas