magia

Katso myös: mágia

Suomi

Substantiivi

magia (12)

(mytologia) salaoppi, menettelyt, joilla pyritään pakottamaan luonnon- ja kohtalonvoimat omien tarkoitusten mukaisiksi

Ääntäminen

IPA: /ˈmɑgiɑ/
tavutus: ma‧gi‧a

Taivutus

Taivutus
sijamuoto	yksikkö	monikko
kieliopilliset sijamuodot
nominatiivi	magia	magiat
genetiivi	magian	magioiden magioitten (magiain)
partitiivi	magiaa	magioita
akkusatiivi	magia; magian	magiat
sisäpaikallissijat
inessiivi	magiassa	magioissa
elatiivi	magiasta	magioista
illatiivi	magiaan	magioihin
ulkopaikallissijat
adessiivi	magialla	magioilla
ablatiivi	magialta	magioilta
allatiivi	magialle	magioille
muut sijamuodot
essiivi	magiana	magioina
translatiivi	magiaksi	magioiksi
abessiivi	magiatta	magioitta
instruktiivi	–	magioin
komitatiivi	–	magioine- + omistusliite
vartalot
vokaalivartalo	magia-
heikko vartalo	-
vahva vartalo	-
konsonantti- vartalo	-

Etymologia

kreikan sanasta μάγος (magos); vanha kreikankieli ’magikos’ ”maagillinen”, sanasta ’magos’ ”oppineiden ja papillisen luokan jäsen”, vanhan persian ’magush’ joka mahdollisesti indoeurooppaliesta kantakielestä ’magh’ ”olla kyvykäs, olla mahdillinen”