SuomiMuokkaa

SubstantiiviMuokkaa

olemus (39)[1]

  1. (filosofia) metafysiikassa se ominaisuus tai ominaisuusjoukko, joka tekee jostakin oliosta tai substanssista sen, mitä se pohjimmiltaan on, ja joka sillä on välttämättä oltava ollakseen olemassa

TaivutusMuokkaa

Taivutus
sijamuoto yksikkö monikko
kieliopilliset sijamuodot
nominatiivi olemus olemukset
genetiivi olemuksen olemusten
olemuksien
partitiivi olemusta olemuksia
akkusatiivi olemus;
olemuksen
olemukset
sisäpaikallissijat
inessiivi olemuksessa olemuksissa
elatiivi olemuksesta olemuksista
illatiivi olemukseen olemuksiin
ulkopaikallissijat
adessiivi olemuksella olemuksilla
ablatiivi olemukselta olemuksilta
allatiivi olemukselle olemuksille
muut sijamuodot
essiivi olemuksena olemuksina
translatiivi olemukseksi olemuksiksi
abessiivi olemuksetta olemuksitta
instruktiivi olemuksin
komitatiivi olemuksine-
+ omistusliite

KäännöksetMuokkaa

Liittyvät sanatMuokkaa

YhdyssanatMuokkaa

perusolemus, ydinolemus

Aiheesta muuallaMuokkaa

  • olemus Kielitoimiston sanakirjassa

ViitteetMuokkaa

  1. Kotimaisten kielten keskuksen Nykysuomen sanalista v. 1 (lataussivu): taivutustyyppi 39