SuomiMuokkaa

SubstantiiviMuokkaa

pakko (1-A)

  1. ehdoton, asianomaisen omaa tahtoa huomioonottamaton velvollisuus tai vaatimus, välttämättömyys
    Sinun on pakko tehdä tämä.
    Onko pakko?

ÄäntäminenMuokkaa

  • IPA: /ˈpɑkːo/
  • tavutus: pak‧ko

TaivutusMuokkaa

Taivutus
sijamuoto yksikkö monikko
kieliopilliset sijamuodot
nominatiivi pakko pakot
genetiivi pakon pakkojen
partitiivi pakkoa pakkoja
akkusatiivi pakko;
pakon
pakot
sisäpaikallissijat
inessiivi pakossa pakoissa
elatiivi pakosta pakoista
illatiivi pakkoon pakkoihin
ulkopaikallissijat
adessiivi pakolla pakoilla
ablatiivi pakolta pakoilta
allatiivi pakolle pakoille
muut sijamuodot
essiivi pakkona pakkoina
translatiivi pakoksi pakoiksi
abessiivi pakotta pakoitta
instruktiivi pakoin
komitatiivi pakkoine-
+ omistusliite
vartalot
vokaalivartalo -
heikko vartalo pako-
vahva vartalo pakko-
konsonantti-
vartalo
-

KäännöksetMuokkaa

Liittyvät sanatMuokkaa

JohdoksetMuokkaa
YhdyssanatMuokkaa

ilmaisupakko, järjestäytymispakko, kiinniottopakko, koulupakko, lisenssipakko, maantuntopakko, pakkoajatus, pakkoavioliitto, pakkohoito, pakkohuutokauppa, pakkokeino, pakkolaina, pakkolaitos, pakkolasku, pakkoliike, pakkoliitos, pakkoloma, pakkolomautus, pakkolunastus, pakkoluovutus, pakkomielle, pakkomyynti, pakkoneuroosi, pakkoneurootikko, pakko-ohjaus, pakko-otto, pakkopaita, pakkopeli, pakkoperintä, pakkopulla, pakkorako, pakkoruokinta, pakkoruotsi, pakkosyöttö, pakkoteitse, pakkotila, pakkotilanne, pakkotoimi, pakkotoiminto, pakkotyö, pakkotäytäntö, pakkovalta, siirtopakko, solmiopakko, sopimuspakko, turvavyöpakko, työpakko, viisumipakko, virtsaamispakko, väkipakko

Aiheesta muuallaMuokkaa

  • pakko Kielitoimiston sanakirjassa