Katso myös: Rikko

Suomi muokkaa

Substantiivi muokkaa

rikko (1-A)[1]

  1. jonkin hajoaminen tai epäkuntoon meneminen
  2. jokin rikkojen (Saxifraga) kasvisuvun laji

Ääntäminen muokkaa

  • IPA: /ˈrikːo/
  • tavutus: rik‧ko

Taivutus muokkaa

Taivutus
sijamuoto yksikkö monikko
kieliopilliset sijamuodot
nominatiivi rikko rikot
genetiivi rikon rikkojen
partitiivi rikkoa rikkoja
akkusatiivi rikko;
rikon
rikot
sisäpaikallissijat
inessiivi rikossa rikoissa
elatiivi rikosta rikoista
illatiivi rikkoon rikkoihin
ulkopaikallissijat
adessiivi rikolla rikoilla
ablatiivi rikolta rikoilta
allatiivi rikolle rikoille
muut sijamuodot
essiivi rikkona rikkoina
translatiivi rikoksi rikoiksi
abessiivi rikotta rikoitta
instruktiivi rikoin
komitatiivi rikkoine-
+ omistusliite
vartalot
vokaalivartalo -
heikko vartalo riko-
vahva vartalo rikko-
konsonantti-
vartalo
-

Etymologia muokkaa

(myös kasvinnimenä) johdos sanasta rikkoa[2]

Käännökset muokkaa

Liittyvät sanat muokkaa

Johdokset muokkaa
Yhdyssanat muokkaa

haaksirikko, kelirikko, kilpirikko, kivirikko, konerikko, nivelrikko, papurikko, pyörärikko, raajarikko, rajarikko, rengasrikko, rikkokasvit, siipirikko, suksirikko, tyylirikko, vararikko, vesirikko, välirikko

Aiheesta muualla muokkaa

  • rikko Kielitoimiston sanakirjassa

Viitteet muokkaa

  1. Kotimaisten kielten keskuksen Nykysuomen sanalista v. 1 (lataussivu): taivutustyyppi 1-A
  2. Suomen sanojen alkuperä. Etymologinen sanakirja R–Ö. Helsinki: Kotimaisten kielten tutkimuskeskus ja Suomalaisen Kirjallisuuden Seura, 2000. ISBN 951-717-712-7, ISSN 0355-1768. Hakusana rikkoa.