Katso myös: Rikko

Substantiivi

muokkaa

rikko (1-A)[1]

  1. jonkin hajoaminen tai epäkuntoon meneminen
  2. jokin rikkojen (Saxifraga) kasvisuvun laji

Ääntäminen

muokkaa
  • IPA: /ˈrikːo/
  • tavutus: rik‧ko

Taivutus

muokkaa
Taivutus
sijamuoto yksikkö monikko
kieliopilliset sijamuodot
nominatiivi rikko rikot
genetiivi rikon rikkojen
partitiivi rikkoa rikkoja
akkusatiivi rikko;
rikon
rikot
sisäpaikallissijat
inessiivi rikossa rikoissa
elatiivi rikosta rikoista
illatiivi rikkoon rikkoihin
ulkopaikallissijat
adessiivi rikolla rikoilla
ablatiivi rikolta rikoilta
allatiivi rikolle rikoille
muut sijamuodot
essiivi rikkona rikkoina
translatiivi rikoksi rikoiksi
abessiivi rikotta rikoitta
instruktiivi rikoin
komitatiivi rikkoine-
+ omistusliite
vartalot
vokaalivartalo -
heikko vartalo riko-
vahva vartalo rikko-
konsonantti-
vartalo
-

Etymologia

muokkaa

(myös kasvinnimenä) johdos sanasta rikkoa[2]

Käännökset

muokkaa

Liittyvät sanat

muokkaa
Johdokset
muokkaa
Yhdyssanat
muokkaa

haaksirikko, kelirikko, kilpirikko, kivirikko, konerikko, nivelrikko, papurikko, pyörärikko, raajarikko, rajarikko, rengasrikko, rikkokasvit, siipirikko, suksirikko, tyylirikko, vararikko, vesirikko, välirikko

Aiheesta muualla

muokkaa
  • rikko Kielitoimiston sanakirjassa

Viitteet

muokkaa
  1. Kotimaisten kielten keskuksen Nykysuomen sanalista v. 1 (lataussivu): taivutustyyppi 1-A
  2. Suomen sanojen alkuperä. Etymologinen sanakirja R–Ö. Helsinki: Kotimaisten kielten tutkimuskeskus ja Suomalaisen Kirjallisuuden Seura, 2000. ISBN 951-717-712-7, ISSN 0355-1768. Hakusana rikkoa.