Suomi muokkaa

Substantiivi muokkaa

aistin (33)

  1. elin, jolla eläimet vastaanottavat ärsykkeitä ympäristöstään
  2. (murteellinen) sierain[1]

Ääntäminen muokkaa

  • IPA: /ˈɑi̯st̪in/
  • tavutus: ais‧tin

Taivutus muokkaa

Taivutus
sijamuoto yksikkö monikko
kieliopilliset sijamuodot
nominatiivi aistin aistimet
genetiivi aistimen aistimien
aistinten
partitiivi aistinta aistimia
akkusatiivi aistin;
aistimen
aistimet
sisäpaikallissijat
inessiivi aistimessa aistimissa
elatiivi aistimesta aistimista
illatiivi aistimeen aistimiin
ulkopaikallissijat
adessiivi aistimella aistimilla
ablatiivi aistimelta aistimilta
allatiivi aistimelle aistimille
muut sijamuodot
essiivi aistimena
(aistinna)
aistimina
translatiivi aistimeksi aistimiksi
abessiivi aistimetta aistimitta
instruktiivi aistimin
komitatiivi aistimine-
+ omistusliite
vartalot
vokaalivartalo aistime-
heikko vartalo -
vahva vartalo -
konsonantti-
vartalo
aistin-

Etymologia muokkaa

Syntynyt haistaa-verbin tekimennimijohdoksesta haistin h:n kadottua. Vrt. aisti.[2]

Liittyvät sanat muokkaa

Synonyymit muokkaa
Yhdyssanat muokkaa

Aiheesta muualla muokkaa

  • aistin Kielitoimiston sanakirjassa

Substantiivi muokkaa

aistin

  1. (taivutusmuoto) yksikön genetiivimuoto sanasta aisti

Verbi muokkaa

aistin

  1. (taivutusmuoto) indikatiivin preesensin yksikön 1. persoonan muoto verbistä aistia
  2. (taivutusmuoto) indikatiivin imperfektin yksikön 1. persoonan muoto verbistä aistia

Viitteet muokkaa

  1. Hakulinen, Lauri: Suomen kielen rakenne ja kehitys, s. 393. Helsingin yliopiston suomen kielen laitos, 2000 (1978). ISBN 951-45-9221-2.
  2. Hakulinen, Lauri: Suomen kielen rakenne ja kehitys, s. 393. Helsingin yliopiston suomen kielen laitos, 2000 (1978). ISBN 951-45-9221-2.