Wikipedia
Katso artikkeli Monikko Wikipediassa, vapaassa tietosanakirjassa.

SuomiMuokkaa

SubstantiiviMuokkaa

monikko (4-A)

  1. (kielitiede) sanan lukua ilmentävä muoto, joka viittaa moneen (samanlaiseen) nominiin, tai verbin tapauksessa siihen, että tekijöitä on monta (lyh. mon.)
    ”Kissa” on yksikkö, ”kissat” on monikko.
  2. (matematiikka) järjestetty lukujono, jossa on äärellinen määrä alkioita

EtymologiaMuokkaa

Elias Lönnrotin käyttöön ottama uudissana[1]

ÄäntäminenMuokkaa

  • IPA: /ˈmonikːo/
  • tavutus: mo‧nik‧ko

TaivutusMuokkaa

Taivutus
sijamuoto yksikkö monikko
kieliopilliset sijamuodot
nominatiivi monikko monikot
genetiivi monikon monikoiden
monikoitten
monikkojen
partitiivi monikkoa monikkoja
monikoita
akkusatiivi monikko;
monikon
monikot
sisäpaikallissijat
inessiivi monikossa monikoissa
elatiivi monikosta monikoista
illatiivi monikkoon monikkoihin
monikoihin
ulkopaikallissijat
adessiivi monikolla monikoilla
ablatiivi monikolta monikoilta
allatiivi monikolle monikoille
muut sijamuodot
essiivi monikkona monikkoina
monikoina
translatiivi monikoksi monikoiksi
abessiivi monikotta monikoitta
instruktiivi monikoin
komitatiivi monikkoine-
+ omistusliite

HuomautuksetMuokkaa

  • Yleensä monikko täydentää yksikköä, jolloin monikossa asioita tai tekijöitä on kaksi tai useampia. Joissakin kielissä on myös erillinen kaksikko täsmälleen kahteen viittaaville taivutusmuodoille. )

KäännöksetMuokkaa

Liittyvät sanatMuokkaa

SynonyymitMuokkaa
JohdoksetMuokkaa
YhdyssanatMuokkaa

monikkomuoto

Aiheesta muuallaMuokkaa

ViitteetMuokkaa

  1. Elias Lönnrot, Suomalaisen Kirjallisuuden Seuran tietopaketti. Raija Majamaa 2007. Viitattu 16.7.2016.