luuska

Suomi

Substantiivi

luuska (10)

(halventava) laiha, huono hevonen
(arkikieltä, halventava) irrallista elämää viettävä nainen, erityisesti katunainen
(arkikieltä, halventava) (varsinkin ruma) vanha nainen

Ääntäminen

IPA: /ˈluːskɑ/
tavutus: luus‧ka

Etymologia

Venäjän sanasta лошадь ‎(lóšad) ’hevonen’ < turkista (alaşa ’kuormahevonen’). Suomen sanan kielteiseen sävyyn on mahdollisesti vaikuttanut assosiaatio luisevuuteen.^[1]

Taivutus

Taivutus
sijamuoto	yksikkö	monikko
kieliopilliset sijamuodot
nominatiivi	luuska	luuskat
genetiivi	luuskan	luuskien (luuskain)
partitiivi	luuskaa	luuskia
akkusatiivi	luuska; luuskan	luuskat
sisäpaikallissijat
inessiivi	luuskassa	luuskissa
elatiivi	luuskasta	luuskista
illatiivi	luuskaan	luuskiin
ulkopaikallissijat
adessiivi	luuskalla	luuskilla
ablatiivi	luuskalta	luuskilta
allatiivi	luuskalle	luuskille
muut sijamuodot
essiivi	luuskana	luuskina
translatiivi	luuskaksi	luuskiksi
abessiivi	luuskatta	luuskitta
instruktiivi	–	luuskin
komitatiivi	–	luuskine- + omistusliite
vartalot
vokaalivartalo	luuska-
heikko vartalo	-
vahva vartalo	-
konsonantti- vartalo	-

Käännökset

1. laiha, huono hevonen

Ks. koni

Liittyvät sanat

Synonyymit

(hevonen) koni, kaakki
(katunainen) lutka, lunttu
(ruma vanha nainen) harppu

Anagrammit

kaulus, kulaus, kuulas

Aiheesta muualla

luuska Kielitoimiston sanakirjassa

Viitteet

↑ Klaus Karttunen: Orientin etymologinen sanakirja. Helsinki: Gaudeamus, 2013. ISBN 978-952-495-306-1.

[1] Klaus Karttunen: Orientin etymologinen sanakirja. Helsinki: Gaudeamus, 2013. ISBN 978-952-495-306-1.

[1]