Redirect arrow without text.svg
Katso myös: Sointu

SuomiMuokkaa

SubstantiiviMuokkaa

sointu (1)

  1. (musiikki) harmonia
  2. (musiikki) sävelten samanaikaisen soinnin yhteisvaikutuksena syntyvä äänivaikutelma, yhteissointi

ÄäntäminenMuokkaa

  • IPA: /ˈsoi̯nt̪u/
  • tavutus: soin‧tu

TaivutusMuokkaa

Taivutus
sijamuoto yksikkö monikko
kieliopilliset sijamuodot
nominatiivi sointu soinnut
genetiivi soinnun sointujen
partitiivi sointua sointuja
akkusatiivi sointu;
soinnun
soinnut
sisäpaikallissijat
inessiivi soinnussa soinnuissa
elatiivi soinnusta soinnuista
illatiivi sointuun sointuihin
ulkopaikallissijat
adessiivi soinnulla soinnuilla
ablatiivi soinnulta soinnuilta
allatiivi soinnulle soinnuille
muut sijamuodot
essiivi sointuna sointuina
translatiivi soinnuksi soinnuiksi
abessiivi soinnutta soinnuitta
instruktiivi soinnuin
komitatiivi sointuine-
+ omistusliite
vartalot
vokaalivartalo -
heikko vartalo soinnu-
vahva vartalo sointu-
konsonantti-
vartalo
-

EtymologiaMuokkaa

Sana on Kaarle Aksel Gottlundin 1828 käyttöön ottama uudissana.[1] Vrt. sointi, sointua.

KäännöksetMuokkaa

Liittyvät sanatMuokkaa

JohdoksetMuokkaa
YhdyssanatMuokkaa

alkusointu, duurisointu, epäsointu, kolmisointu, kuusisointu, loppusointu, mollisointu, murtosointu, noonisointu, perussointu, riitasointu, sekstisointu, septimisointu, sisäsointu, sointuanalyysi, sointukulku, sointuoppi, sointurakenne, sopusointu, tredesiimisointu, viisisointu, voimasointu, vokaalisointu

Aiheesta muuallaMuokkaa

  • sointu Kielitoimiston sanakirjassa

ViitteetMuokkaa

  1. Häkkinen, Kaisa: Nykysuomen etymologinen sanakirja, s. 1174. Helsinki: WSOY, 2004. ISBN 951-0-27108-X.